Ranskanbulldoggi lemmikkinä

Oon tainnut vähän sivuta ylläolevaa aihetta aikaisemmissakin postauksissa, kun oon kertonut meidän omista ranskiksista. Ainakin Siriuksen omassa postauksessa on myös aiheesta juttua!

                Jos ei joku vielä tiedä, meillä on siis kaksi ranskanbulldoggia, reilu yksivuotias Sirius ja nelikuukautinen Stifler. Mua on pyydetty kertomaan mm. millainen ranskis on lemmikkinä mun näkökulmasta, ja miksi meillä on juuri tän tietyn rotuisia koiria eikä joitain muita. Mun ranskistietoutta saa ihan vapaasti korjailla, en oo mikään expertti vaan kerron asiat omien kokemusteni ja juuri mun koirien persoonien pohjalta. Jätän myöskin tästä kirjoituksesta pois kaikki Wikipediacopypastet ja viralliset tekstit, niitä voi halutessaan lukea vaikka täältä.

Alku

Kaikki alkoi siitä, kun harkittiin meille ensimmäistä omaa koiraa. Harkinnassa olivat niin chihuahuat kuin amstaffitkin, kunnes PY kerran sanoi haluavansa ranskanbulldogin. En ollut ennen edes kuullut koko rodusta, saatika tiennyt miltä sellainen koira näyttää tai minkä kokoisia niistä aikuisina tulee. Koiran hankinta jäi hetkeksi muilla unholaan, mutta mä etsin lähes päivittäin netistä tietoa ranskiksista ja kolusin Apulaa, Koiratoria ja kaikkia mahdollisia sivustoja jos löytäisin just meille sopivan pikkukamun. Siriuksen ilmoituksen löysin juurikin tuolta Koiratorista, helsinkiläisestä kennelistä. Ostin Siriuksen yllätykseksi PYlle, ja tässä vuoden aikana on kyllä tultu siihen tulokseen, että Sirius on ollut ja tulee varmasti vielä pitkään olemaan paras lahja mitä ollaan koskaan saatu.

                   Meitä oltiin varoiteltu paljon netissä olevista ilmoituksista, pentutehtailijoista ja muista, esimerkiksi Virosta tuotavista sairaista pennuista, ja oon edelleen sitä mieltä että sitä toimintaa ei olisi jos ei joku sitä tukisi ostamalla niitä hoonolla soomella kaupattavia koiria. Tästä asiasta voin tehdä omankin postauksen joskus, koska jos nyt alkaisin siitä paasaamaan niin jäisi noista pelkistä ranskiksista puhuminen siihen!

Sirius & Stifler

Meille oli yllätys kuinka pieni Sirius oli kun saatiin se syliin ekaa kertaa. En yhtään enää muista paljon sillä oli painoa, mutta pikkuinen se oli! Ja rohkea kun mikä, kertaakaan ei Sirius kaivannut veljiään meille tulon jälkeen, edes öisin. Stifler oli taas tosi surullinen ja jonkin verran arka, muutama yö meni vinkuessa kunnes kaveri pääsi kunnolla kotiutumaan meille.

                     En ollut vielä Siriuksen tulon aikaan kauheasti perehtynyt ranskisten ruokavalioon, mutta pian huomasin hyvin selvästi mitkä ruoka-aineet eivät todellakaan soveltuneet Siriukselle. Kaikki Pedigreen höttöruuat jätettiin parin ensimmäisen aterian jälkeen kokonaan pois, ja tilalle ostettiin täysin vehnätön nappula ja koko muukin ruokavalio muutettiin vehnättömäksi. Myöskään vaaleat makarooni tai riisi ei meidän kaverille oo hyväksi. Itsekin syön pääasiassa kokojyvämakaroonia ja tummaa riisiä, jota mielellään antaa Siriuksellekin. Laktoositon piimä, raejuusto ja kermaviili on myös hyviä lisiä ruokavalioon.

Stiflerin muutettua meille alkoi Siriuksellakin barffaus, jota ollaan nyt reilun kuukauden päivät harjoitettu, eikä varmaan olla ihan heti vaihtamassa sitä pois. Suosittelen sitä kyllä kaikille!

Ranskiksen luonne

Ranskisten perusluonnetta voi kuvailla mun kokemusteni mukaan kolmella sanalla: jääräpäinen, helposti suuttuva ja ilmeikäs. Ranskiks ei tee mitään mikä ei sitä miellytä tai mikä ei ole ''kivaa'' tai ''mukavaa''. Siksi me ollaan ainakin käytetty aina kouluttamisessa herkkuja palkintoina, ja tietenkin kehuja siihen päälle. Myöskään sateella ei tätä koiraa saa mielellään ulos, ja auta armias jos yrität laittaa koiran päälle sadetakkia tai töppösiä! Siitä ei tuu kun kaikille vaan paha mieli.

                       Ranskis on myös helppo suututtaa, esimerkiksi auton etupenkille tai sohvalle pääsyn estäminen ovat varmaan pahinpia loukkauksia ikinä, ja sen kyllä näkee koiran naamasta tai olemuksesta. Siinä sitten yrittää lahjoa toista loukkaantunutta! Siriuksella oon ainakin oppinut tunnistamaan erilaisia kasvonpiirteitä, millon siitä tietää onko se vihainen tai surullinen, tai mahdollisesti iloinen.

Meidän Sirius on aina rakastanut lenkkeilyä yli kaiken. Siinä suhteessa Sirre onkin mun mielestä vähän erikoinen ranskis, että lähtee kyllä sateessakin lenkille, koska se on vaan niin ihanaa, mutta juoksee kylläkin koko matkan niin nopeasti kun voi. 

Käyttäytyminen

Riippuen aika pitkälti ranskiksen kuonon pituudesta, noi kaverit kuorsaa. Meillä sattuu olemaan kaksi erittäin lyhytnokkaista kaveria, joiden kuorsauksen alkaessa ei tässä kämpässä kyllä nuku kukaan. Meille onkin suositeltu tehtäväksi molemmille nenuihin avarrusleikkaus, joka on vielä harkinnassa.                    

                      Myös kahden uroksen pitäminen yhdessä saattaa aiheuttaa molempien aikuistuessa ongelmia, mutta siihen on ratkaisuna jomman kumman leikkauttaminen.

En oo muuten koskaan tavannut sellaista ranskanbulldoggia joka ei tervehdi vieraita hyppimällä. Hyppinen taitaakin olla ainoa huono tapa, joka esimerkiksi meidän Siriuksella on. Kaveri on kuitenkin aika painava ja todella voimakas. Oon vaihtelevin tuloksin yrittänyt sitä tapaa kitkeä pois, mutta jostain syystä se ei mua itseäni haittaa ollenkaan, vaan kaikkia muita, niin opettaminen unohtuu aina!

Lähes kaikki tähänmennessä tapaamani ranskikset ovat olleet aivan ihania, kilttejä ja valloittavia tapauksia. Olen kuitenkin törmännyt myös sellaisiin rodun edustajiin, jotka on ilmeisesti täysin eristetty muista koirista ja opetettu olemaan ilkeitä. Onneksi en kuitenkaan kauhean monia. Monella on myös sellainen kuvitelma, että ranskikset murisevat paljon, esimerkiksi Siriuksen tavatessaan moni vanhempi pelästyy lapsensa puolesta, että nyt tuo kamala koira hyökkää. Saattaa se joskus niinkin olla, mutta varsinkin The Vetojuhta-Siriuksen kurinan aiheuttaa yksinkertaisesti ahtaat hengitystiet. 

Kaikillahan on erilaiset luonteet ja persoonat, mutta ongelmakoirienkin kouluttamiseen saa apua pyytämällä ja hakemalla tietoa netistä. Meillä on täällä kotona nyt yksi mahdollinen, vähän ainakin tällä hetkellä hämmentynyt ja epävarma pentu, joka purkaa pelkonsa käymällä kiinni välittömästi muihin koiriin. Meillä alkaa ensi viikolla Stiflerillä tiukka koulutus kaikkia sen pelkoja vastaan, ja mä todella toivon että kovalla työllä päästään senkin epävarmuudesta yli!

Jos jollakin heräsi joitain kysymyksiä tai haluaisitte kuulla lisää mun omia kokemuksia, niin kommentoida saa vapaasti! sekä kritisoida tietysti. :-)